NÄYTELMÄ-ARVOSTELU: Saarnaaja

Ari-Pekka Lahden ja Juha Luukkosen kynästä on syntynyt näytelmä, missä seurataan fiktiivisiä saarnaajia ja heidän edesottamuksiaan. Näytelmän inspiraationa toimii Niilo Yli-Vainion elämä ja saarnat. Lisäksi näytelmässä viljellään paljon Raamatun lainauksia ja kuullaan tuttuja hengellisiä lauluja. Huumoriakin löytyy niin sievää kuin rujoakin. Osalle katsojista huumori voi olla ehkä liiankin räväkkää.

Lähdin katsomaan näytelmää korkein odotuksin. Olen nähnyt Juha Luukkosen aiemman työn Täällä Pohjantähden alla. Se oli erinomainen, mutta Saarnaajasta ei voi sanoa samaa. Vaikka hengellisyyttä on paljon ja sitä käsitellään rohkeasti eri kantilta, voin yhtyä erään katsojan kommenttiin: "Vaikea välillä erottaa, onko kyse asian käsittelystä vai rienauksesta".

Itsellä oli ainakin vaikea erottaa se, milloin puhuttiin Yli-Vainiosta ja milloin jostakin muusta saarnaajasta. Välillä lavalla tuntui olevan useampikin Niilo samaan aikaan. Näytelmään oli sijoitettu pätkiä Yli-Vainion elämästä, mutta siihen sekoittui myös uskonnollisia ilmiötä käsitteleviä kohtauksia. Esitys oli pomppiva ja täynnä takautumia, mikä teki ainakin minulle esityksen seuraamisesta vaikeaa.

Minua puhutteli näytelmässä esiintynyt uskonnon tuoma lakihenkisyys. Niilon saarnaajauran alkutaipaleella hänen herätyspuheensa olivat helvetillä pelottelua ja hyvin lakihenkisiä, kunnes hän lopulta päätyi julistamaan armoa ja evankeliumi, jolloin hänen suosionsa räjähti. Näistä alkuajan paatossaarnoista kuullaan näytelmässä otteita. Näytelmässä käsitellään myös pyhityselämän ankaruutta ja kristittyjen jakamista oikeisiin uskoviin ja "niihin muihin". Tämä jako on tämän ajan synti edelleen ja sen hedelmiä näytelmässä myös jaellaan katsojille.

Näytelmässä hienoa olivat musiikki ja valot. Siellä käytettiin myös videota ja tilaa monipuolisesti. Musiikki luotiin livenä,paikan päällä, mitä oli mielenkiintoista seurata. Se ei tapahtunut vain jossain backstagella tai playbackinä niin kuin usein on totuttu. Koko lava oli kuin suuri lato, jossa on juuri alkamassa herätyskokous. Katsojia osallistetaan myös näytelmässä, mikä oli hauska yllätys.

Esitykseen sisältyi väliaika. Ensimmäinen osa oli hauska, vaikka siinä käytiin läpi Niilon elämän varjopuolia: sotavuosia, vaimon syöpää, jatkuvia poissaoloja kotoa jne. Toinen osa esityksestä muuttui hieman raskaaksi ja ahdistavaksikin seurata, kun siinä käsiteltiin melko pitkästi ja voimakkaasti sellaisia teemoja kuin seksuaalinen ja hengellinen väkivalta, uskonnon värittämä terrorismi sekä seksuaalivähemmistöjen kaltoinkohtelu. Tämä sai miettimään, miten näytelmä aikoo pedata polkunsa kohti onnellista loppua vai jättääkö se katsojansa ahdistukseen makaamaan?

Loppukohtauksessa lava verhoillaan valkoiseksi ja lavalle tuodaan kolme kankaasta tehtyä ristiä. Näyttelijät laulavat hengellistä laulua. Kankaat vedetään pois ja ristien alta paljastuvat peilit, jolloin katsoja näkee itsensä. Samalla laulettiin laulua "Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä". Itselle se näytti siltä, että ratkaisu uskonnon aiheuttamaan ahdistukseen on minä itse. Älä turvaudu ristiin vaan itseesi ja elämääsi. Sinä itse tiedät, mikä on sinulle parasta. En tiedä oliko tämä työyhmän haluama viesti, mutta minulle se näyttäytyi tällaisena.

Kokonaisuutena näytelmä oli mielestäni todella sekava ja ehkä liian taiteellinen. Paikoin kuitenkin ihan hauska, mutta samalla hyvin synkkä. Näytelmä herättää paljon kysymyksiä, joista suurin ehkä on se, että mitä tällä oikein haetaan? Miksi tämä asia on haluttu kertoa näin? Toisaalta on heitäkin, jotka ylistävät näytelmää nerokkaaksi ja ajankohtaiseksi. Silti en itse edes tiedä, kenelle näytelmää suosittelisin, sillä vaikka ajankohtaisuutta löytyy, niin Niilo Yli-Vainio tuntuu olevan näytelmässä vain nimeksi ja houkutukseksi. Todellisuudessa näytelmä oli vain kovaääninen, teatraalinen herätyskokous ainakin minulle. Toisaalta jotain sellaista mainos lupasikin.


Saarnaaja
Draama
Seinäjoen kaupunginteatteri
2017


ELOKUVA-ARVOSTELU: Tuntematon Sotilas

Sotilaat ja "poika"















Aku Louhimiehen Tuntemattomaan sotilaaseen on käännetty paljon epäileviä katseita ja kohdistettu painetta ja odotuksia. Ollaan kyselty: Tarvitaanko uutta Tuntematonta? Tarinahan on kaikille jo tuttu. Kun nyt olen nähnyt Louhimiehen version Tuntemattomasta olen sitä mieltä, että on hienoa, että tämä sukupolvi teki oman versionsa Tuntemattomasta. Tämä elokuva onnistui monessa asiassa enkä itse ainakaan löytänyt siitä paljoakaan puutteita.

Elokuva etenee nopeasti. Kuuluisat repliikit tulevat kuin liukuhinalta ensimmäisen tunnin aikana. Katselin kelloa ihmetellen, mitähän viimeiset puolitoista tuntia tuovat tullessaan, kun Laineen tuntematon olisi jo kohta lopputekstejä vaille valmis. Kiinnostavin osa elokuvasta olikin viimeisen tunnin aikana, kun vihollisen ylivoimaisuus alkaa hahmottua ja tappio häämöttää.

Kaikkia kuuluisia repliikkejä ei toisteta vaan tilaa on annettu uudelle näkökulmalle: sodassa on oikeita ihmisiä. Elokuva saa katsojan kiinnostumaan henkilöistä enemmän kuin aiemmat versiot. Se perehtyy henkilöiden taustoihin. Kun Rokka lähtee lomille perheensä luo Karjalaan, kamera seuraa mukana. Kun Kariluoto sanoo tahdon, juhlitaan häitä. Hahmot käyvät läpi tunteita eivätkä ole vain iloisia velikultia. He ihastuvat, rakastuvat, ikävöivät ja kärsivät. Kun heitä loppua kohti alkaa tippumaan, katsoja oikeasti suree heitä. Elokuva onnistuu välittämään sen, että sodassa on tavallisia perheellisiä miehiä ja nuoria elämän alkutaipaleella olevia lapsenkasvoisia kloppeja, joiden sotasankaruus loppuu nopeasti liiallisen uteliaisuuden tai ylpistymisen vuoksi. Sodassa on oltava nöyrää poikaa.

Minun mielestäni Rokka on tässä paljon rujompi hahmo kuin aiemmissa. Hän on tullut sotaan tappamaan, ei kuolemaan. Sota on kylmää, joten sitä hän yrittää lämmittää huumorin avulla, minkä kerkiää - jottei mieli tekisi tenkkapoota. Tämä on ymmärrettävää, koska Louhimies kuvaa sotamiesten mielenjärkkymistä ja pakokauhua hyvin elokuvan loppupuolella.

Itse olin hyvin kriittinen sen suhteen, miten Jussi Vatanen hoitaa Koskelan roolin. Täytyy sanoa, että hän oli vakuuttava. Oli hienoa, että Koskelan tarinaan oltiin yhdistetty Timo Koivusalon Täällä pohjantähden alla elokuvaan, niin että katsoja tapaa siitä elokuvasta tuttuja henkilöitä.

Laineen Tuntemattomassa kirkko on esillä enemmän kuin tässä. Laineen elokuvassa kenttärovasti rukoilee kuolevan puolesta ja pitää kenttähartauden. Tässä elokuvassa kirkon roolia saa vain etsiä, eikä se vilahda kuin silloin, kun pappi ostaa kauppiasmieheltä viinapullon hinnalla kalliin ortodoksisen ikonin, ja samaan aikaan seinän toisella puolella prostituutio kukoistaa.

Kielellisesti elokuvassa sattuu lipsahduksia. Ainakaan itse en usko, että siihen aikaan nuoriso käytti sanoja: "flaidaa" tai "kundi", joita nuoret sotamiehet käyttivät. Ehkä tähän on tarkoituksella haluttu upottaa nuorelle yleisölle viesti siitä, että sodassa on todella ollut sen ajan nuoriso, noin 19-vuotiaita kolleja. Jo kahden viikon sotimisen jälkeen näitä Suomen urhoja lasketaan jo sankarihautoihin.


Elokuva on tasokkaasti tehty ja iso budjetti näkyy. Katsoja viedään mukaan sodan kauhuihin. Kamera ei seuraa vain taustalta sodan sankareita, vaan ryömii heidän mukanaan metsärämeissä, kahlaa vesistön läpi ja sotamiehen kylmetessä katsoo yhdessä tämän kanssa yliluonnollisen kirkasta taivasta, jossa morsian lempeästi kutsuu sodan runtelemaan nuorukaista rauhallisimmille maille. Käsivaralla kuvatut kohtaukset olivatkin mielestäni parhaita. Luotien viuhuessa ja niiden osuessa se saa katsojankin säpsähtämään. Pyroefekteissä ei ole käytetty amerikkalaisia bensapommeja, vaan kranaatin räjähtäessä ilmaan nousee multaa ja savua. Tämä on mielestäni realistisempaa kuin se, että kranaatti synnyttäisi valtavan sienipilven ja metrin tulipatsaan.

Vaikka suhtautuisit uuteen Tuntemattomaan kriittisesti, rohkaisen silti sinua menemään katsomaan tämän elokuvan. Siinä on aineksia itsenäisyyspäivänä näytettävään joka vuotiseen, eeppiseen, tunteita nostattavaan elokuvaan. En tiedä, mutta näin olen kuullut, että on muutama veteraanikin kehunut tämän olevan parempi kuvaus sodasta kuin Laineen versio. Mene ja tiedä. Mitä mieltä sinä olet?


Tuntematon Sotilas
Draama, Sota
2017
180 min


ELOKUVA-ARVOSTELU: Miracles from Heaven

Kristilliset leffat ovat usein melko laimeita, eivätkä nouse suureen suosioon. Ehkä osa syynä on se, etteivät ne tarjoa viinaa, lauluja silmitöntä väkivaltaa, mutta toinen syy voi olla se, että ne on tehty huonosti ja juoni on mitä on. Joskus olen törmännyt hyviin elokuviin juonellisesti, mutta ne on minun mielestäni pilattu amerikkalaisella karismaattisella hengellisyydellä.

Nyt tähän on tullut muutos. Miracles from Heaven on tervetullut lisä kristillisten elokuvien joukkoon. Se ei paasaa sanomallaan, vaan antaa katsojan valita. Siinä faktat lyödään pöytää ja todetaan, näin vain tapahtui ja näin asiat koettiin. Siitä pisteet.

Mistä elokuva sitten kertoo? Siinä seurataan huolestuneen leijonaäidin Christy Beamin taistelua pelastaakseen 10v tyttärensä, joka sairastaa vakavaa suolistosairautta, johon ei ole parannuskeinoa. Taloudellista tilannettaan uhmaten hän haluaa löytää tyttärelleen hoidon. Tilanteen ollessa lähes mahdoton, hän menettää uskonsa. Myös hengellisen yhteisön henkinen väkivalta on varmasti osa syynä hänen uskon kriisiinsä. Kun tyttären tilanne eskaloituu äärimmilleen tapahtuu, jotain selittämätöntä. Christy joutuu kysymään itseltään: Mihin minä uskon? Saman tekee varmasti katsojakin.

Miinuksena voi todeta, että elokuva on paikon laahaava eikä tunnu etenevän. Se kestää noin 1h 50min, mikä on tarinan kannalta liian pitkä. Elokuvaa olisi voinut lyhentää noin 20 min helposti. Elokuvan viimeisen 30 minuutin aikana tapahtuu kaikki, mitä koko muu aika on pohjustettu. Itse ainakin meinasin kyllästyä. Lisäksi päähenkilöllä, jota esittää Jennifer Garner näyttää olevan koko ajan yksi ja sama ilme, mikä sai kysymään, eikö teatterikouluissa opeteta tunteiden monimuotoista ulostuomista muuten kuin ilmeellä, jossa suupielet ovat alaspäin.



Pelkäsin elokuvan olevan ennalta arvattava ja paljolti samanlainen kuin jokin aika sitten ilmestynyt Heaven is for real. Kuitenkin se tarjosi paljon muuta kuin lähän rajakokemuksia. Elokuva on sielunhoidollinen ja opettava. Se antaa uskosta ja hengellisyydestä kuvan positiivisena, turvaa tuovana asiana, jollaisena itsekin haluan uskon nähdä. Elokuvassa esiintyvän pastorin slogan "Faith is the only true shelter" pitää todella paikkansa.


Hieno lisä elokuvassa olivat oikeat videot ja kuvat ihmisistä, joiden elämästä elokuva kertoi. Tämä tuo tilanteen eläväksi. Nämä asiat ovat tapahtuneet ja nämä henkilöt ovat olemassa.

Suosittelen elokuvaa kaikille, myös niille, jotka eivät kristillisistä elokuvista pidä. Elokuva ei löy Raamatulla päähän vaan auttaa näkemään, että vaikka ympärillämme pahoja asioita tapahtuu, meitä ympäröi myös suuri määrä pieniä ihmeitä, joilta helposti ummistamme silmämme.


Miracles from Heaven
Draama
109 min.
2016




HARTAUS: Mahdoton velka

Sain noin kuukausi sitten kirjeen. Se oli lasku. Olin siis velkaa jollekin. Ehkä puhelinfirmalle, sähköyhtiölle tai kaupalle, joka sai huijattua kimaltelevilla mainoksillaan minut ostamaan luotolla/joustolla/osissa tavaraa, jota ilman ei voi mitenkään päin elää. Näitähän laskuja on varmasti tullut jokaiselle, joka ei enää äidin helmoissa asu.


Avasin kirjeen peläten, millainen potti sieltä paljastuisi. Minut yllätti se, mitä näin. Kirjeessä luki: "Voit jättää tämän laskun maksamatta" tai vaihtoehtoisesti voisin maksaa 0,00 e, mikä verkkopankissa ainakin vielä on mahdotonta.


Tästä mieleen muistui Raamatun kertomus palvelijasta, joka sai myös tällaisen autuaan laskun. Hänellä tosin velat olivat täysin eri kategoriassa kuin allekirjoittaneella. Palvelija oli velkaa noin 4 miljardia euroa (näin nopeasti nykyvaluuttaan muutettuna). Eli ihan sikana. Kuka sellaisen pystyisi maksamaan takaisin? Koskaan? Ja vielä perusduunarin palkalla. Velan maksu oli siis palvelijalle mahdotonta. Hänellä oli kuitenkin sen verran pikavippejä takataskussaan ja ne hän oli velkaa isännälleen. Palvelija tiesi olevansa lirissä. Hän kuitenkin rohkaistui ja meni pyytämään jos saisi hieman helpotusta velkataakkaansa. Hän sai hämmästyä isäntänsä sanoista, kun tämä sanoi: "Voit jättää tämän velan maksamatta".


Hän sai anteeksi, kun hän vaan sitä pyysi. Isäntä ei pyytänyt tekemään mitään palveluksia armahduksen ansaitsemiseksi. Riitti, kun pyysi armoa ja se oli siinä. Mahdoton on siis saatu anteeksi. Tästä iloisesta velkajärjestelystä onnellisena palvelija lampsi pois pomon juttusilta. Hän kohtasi matkalla kaverin, joka oli puolestaan hänelle velkaa. Tämä velka tosin oli pieni, 4 kk:n palkka eli sen maksaminen olisi onnistunut ajan kanssa varmasti. Kuitenkaan palvelija ei armahtanut kaveriaan. Kun itse Johtaja sai tietää tällaisesta sydämettömyydestä, hän passitti palvelijan laskemaan tiilenpäitä.


Tämä laittaa meidät kysymään: Jos olemme saaneet anteeksi mahdottoman velan, miksi emme antaisi anteeksi sitten mahdollisia, paljon pienempiä asioita? Olemmeko kuin tämä palvelija, joka lähti muutaman satasen velkoja perimään kurkusta kuristaen toiselta? Meidän tulee antaa anteeksi, koska meille on ensin annettu anteeksi paljon enemmän. Rippikoulussa olemme oppineet, että Jeesus on kuolemallaan sovittanut maailman synnin, se kaikki on annettu jo anteeksi, siksi kristityn tulisi teoillaan ja toimillaan välittää tätä samaa armoa myös lähimmäisille. Anteeksiannon kehotus on tuttu myös Isän Meidän-rukouksesta ja psalmeista: "Herra, anna anteeksi minun syntivelkani, sillä se on suuri."(ps. 25:11) "Minä tunnustin sinulle syntini, enkä peittänyt pahoja tekojani; Minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni", ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. (ps. 32:5) 
 
Vaikka elämässä tuntuu joskus saumat pärkyävän ja moni asiaa sakkaa, niin kristityn on lohdullista turvautua siihen, että Jumala on käynyt läpi paljon enemmän ja antanut anteeksi sitäkin enemmän. Tämä kehottaa armollisuuteen myös toisia kohtaan.






KOTITEOLOGI POHTII: Suurin niistä on...

"Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi." 1. Kor. 13:1-3.


Tämä teksti on monille tuttu esimerkiksi häistä. Joskus sitä on kutsuttu rakkauden ylistykseksi. Sellaisenaan teksti on hieno ja hatunnoston arvoinen, mutta siitä saattaa saada sen käsityksen, että loppupeleissä uskossa ja hengellisessä elämässä on kyse rakkaudesta. Jos vain rakkautta on, kaikki toimii ja kaikki kelpaa. Tämä on tuttu väite liberaaliteologiassa ja meidän ajassamme. Monen kirjava elämäntyyli on sallittua rakkauden nimissä. Sanoohan Raamattu: "niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on r a k k a u s." Olkoon sinulla sitten kaikki usko, tieto tai läjä karismaattisia lahjoja, niin kaikki se on turhaa, jos et rakasta lähimmäistäsi ja salli hänen elää niin kuin tahtoo. Näin ollen pääsemme loogiseen loppu päätelmään: Jumala on rakkaus ja rakkaus sallii kaiken. Jos vain rakastaa, kaikki on sallittua. Sanoohan Raamattu myös: "joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus" (1. Joh.4:8)

Tälläiseen ajatuskulkuun törmäsin youtubessa ja heräsin miettimään, voisiko asia todella olla näin. Pitäisikö kirkon ja sen järjestöjen vain mennä maailman mukana ja kulkea käsikädessä sen arvojen ja käsitysten kanssa, sisältäväthän ne aimoannoksen rakkautta. On jopa sanottu, että yhteiskunta on nykyään kristillisempi kuin kirkko. On siis hyvät syyt tarkastella tekstiä tarkemmin ja lukea kokonaisuuksia. Seuraavaksi katsotaan, mihin yhteyteen rakkauden julistus on kirjoitettu ja avaako se asiaa jotenkin toisin.

Tämä rakkauden ylistys on osana Paavalin opetusta armolahjoista. Näitä oli Korintin seurakunnassa paljon ja niistä käytiin jopa kilpavarustelua. Tähän yhteyteen Paavali liittää kehotuksen rakastaa. Siis elää sovussa ja rauhassa vailla kilpailua lähimmäisen kanssa. Tähän kontekstiin on ymmärrettävää Paavalin opetus "rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu". (1.Kor. 13: 5) Tai hieman aikaisemmin korinttilaiskirjeessä sanottu "Minäkin yritän tulla toimeen kaikkien kanssa, en etsi omaa etuani vaan muiden ihmisten parasta, jotta he pelastuisivat." (1.Kor. 10:33). Totta siis on, että Paavali kehoittaa rakkauteen ja sovussa elämiseen toisten kanssa. Tämä sovussa elävä rakkaus kumpuaa uskosta, jonka juuri ja ydin on Kristus. Hänen rakkauttaan me heijastelemme. Yhteys häneen on tärkeämpää kuin se, että omaisi kaiken uskon ja tiedon. Toisin sanoin, tietäisi kaikki uskon kiemurat ja opinkohdat.

 Paavali sanoo ylistyspuheensa jatkona "Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa ja, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor 13:8-10). Mikä on se rakkaus, joka ei katoa. Tai se rakkaus joka tulee ja hävittää vajavaisen. Eikö se ole juuri Kristus? Uskolla Kristukseen on taivas auki. Taivaassa ei tarvita tietoa, koska siellä nähdään ja koetaan. Teksti yhteydessä kyse ei siis voi olla ihmisten välisestä rakkaudesta vaan rakkaudesta, joka heijastuu Kristuksesta uskon kautta. Yhteys Kristukseen on siis tärkeää, koska hän on rakkaus ja hänessä Jumala on osoittanut rakkautensa.

Tarkoittaako tämä sitten sitä, että voimme hyväksyä ihmisen elämän valinnat ja toimet, vaikka ne tuntuisivat sotivan Raamatun sanaa vastaan, koska niiden motivaattorina on rakkaus. Tähän joku voisi lisätä, että viettihän Jeesuskin  aikaa ihmisten kanssa, joita osa piti syntisinä. Tämä olkoon meille nyt esimerkkinä Kristuksen rakkaudesta. Emmekö saisi heijastella tälläistä rakkautta?

Yllä mainitun kirjeen kohdassa puhuttaessa täydellisestä, katoamattomasta rakkaudesta, on lisätty viite efesolaiskirjeen kohtaan, joka kuuluu näin: "Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opintuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloina. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jäsenten avulla, kunkin jäsenen toimisessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa." (Ef. 4:13-16)

Tässäkin näkyy, että meidän rakkautemme tulee Kristukselta. Aivan, kuten kehon jäsenille käskyt tulevat aivoilta. Näin myös rakkaudessa olisi hyvä seurata niitä neuvoja ja ohjeita, jotka tulevat päältä, eli Kristukselta. Näin koko seurakunta kasvaa rakkaudessa. Silloin emme ole "opintuulten heiteltävinä", jotka muuttuvat ajan mallin ja tavan mukaan, vaan pysymme totuudessa. Jeesus vietti aikaa syntisten kanssa, mutta sanoi myös "mene äläkä enää syntiä tee". Rakkauden ylistys ei siis anna lupaa kaikenlaisen menon ja meiningin hyväksymiseen rakkauden varjolla.


Jos siis suurin on rakkaus Jeesukseen, joka on pää eikä rakkaus lähimmäiseen (Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, niin kuin itseäsi - Jeesuksen opetus käskyjen täyttämisestä aka Rakkauden kaksoiskäsky), niin että hyväksyy kaikki hänen tekemisensä, vaikeivät ne näyttäisi olevan linjassa Raamatun opetuksen kanssa, niin on vaikea käsittää, miten tätä kohtaa voidaan lukea niin, että sen nojalla hyväksytään kaikki, jos vain rakkautta on. Tässä kun ei puhuta lähimmäisen tekemisten hyväksymisestä vaan rakkaudesta Kristukseen, hänen opetuksiinsa ja esimerkkiinsä. Kun Korintin seurakuntalaisilla on tämä yhteys ja usko, he eivät kilpaile toisiaan vastaan uskon määrässä, armolahjoissa tai tiedossa. Siitähän tässä pohjimmiltaan oli kyse.


Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei ole Jumala